Dettmannilla takanaan 25 vuoden valmentajaura – ”Suomalainen maajoukkuekoripallo ei ole vieläkään valmis

© Kuva: Salttu Forsström

Luotsattuaan Helsingin NMKY:n kolmeen Suomen mestaruuteen valmensi Henrik Dettmann Suomen miesten koripallomaajoukkueen ensimmäiseen otteluunsa toukokuussa 1992. Viimeksi kuluneen 25 vuoden aikana Dettmann on valmentanut maajoukkuetasolla Suomea ja Saksaa, luotsannut joukkueensa arvokisoihin yhdeksästi sekä uudistanut molempien koripallomaiden työympäristön juurta jaksain.

Dettmann muistelee Koripalloliiton haastattelussa uransa värikkäitä vaiheita.

Kevät 1986: Kieltäytyminen HNMKY:n päävalmentajan tehtävästä
Vaikka katselmuksemme keskittyy Dettmannin uraan maajoukkuepäävalmentajana, eräänä käänteentekevimmistä oppikokemuksistaan hän itse pitää tapahtumasarjaa kevään 1986 koripallon SM-välierien kulisseissa.

Keväällä 1986 Dettmann oli nuorten SM-sarjassa ja nuorten maajoukkueissa kannuksiaan ansainnut 27-vuotias tulevaisuuden valmentaja. Edellisellä kaudella Dettmann oli saanut ammentaa oppeja lajin sen hetken terävimmältä suomalaisvalmentajalta, Eero Saariselta, joka komensi HNMKY:n Suomen mestaruuteen.

Kaudella 85-86 HNMKY vei päävalmentajansa Seppo Sonkerin johdolla SM-runkosarjan voiton ja sai vastaansa ToPon, joka oli voittanut puolivälieräsarjassaan Tampereen Pyrinnön. Välieräsarjan alkajaisiksi ToPo onnistui yllättämään HNMKY:n kahdesti kotikentällään, jolloin Namikan johtoporras tarjosi Dettmannille joukkueen päävalmentajan pestiä.

Vaikka tarjous imarteli, Dettmann kieltäytyi.

– Vaikka olin aika nuori ja monella tavalla hyvin kokematon, olin riittävän kypsä ymmärtääkseni, että koripallossa ei saavuteta pysyvää muutosta hokkus pokkus -tempuilla, Dettmann taustoittaa.

– Pidin jo tuolloin valmentajan roolia niin tärkeänä, että päävalmentajan vaihtaminen olisi ollut minusta pinnallinen ratkaisu. Uskoin johdonmukaiseen työhön, joka antaa palkinnon vasta, kun sitä tekee riittävän hyvin ja pitkään – ja uskon edelleen.

ToPo päihitti sarjan katkaisseessa neljännessä välieräottelussa HNMKY:n ja juhli myöhemmin Suomen mestaruutta päihitettyään KTP:n.

Pronssille jäänyt HNMKY toisti kauden jälkeen tarjouksensa Dettmannille, joka vastaanotti pestin HNMKY:n päävalmentajana – ja johti joukkueensa ensimmäisellä yrittämällä Suomen mestariksi.

Kevät 1992: Suomen päävalmentajaksi ja Robert Petersenin värvääminen apuvalmentajaksi
Dettmannin kuusivuotinen pesti Helsingin NMKY:n peräsimessä kolmine Suomen mestaruuksineen oli menestys millä tahansa mittapuulla. Ei ollut siis ihme, että loppukesästä 1991 Koripalloliitto tarjosi vasta 32-vuotiaalle Dettmannille tilaisuutta astua miesten maajoukkueen ruoriin. Päävalmentajasopimus allekirjoitettiin joulukuussa ’91.

Dettmann sai valmennettavakseen ryhmän täynnä kokeneita kotimaisia tähtipelaajia (Kari-Pekka Klinga, Sakari Pehkonen, Petri Niiranen, Pekka Markkanen) ja kehityskelpoista nuorta jaostoa (Martti Kuisma, Markku Larkio) yhdistettynä voimansa osoittaneisiin roolipelaajiin (Pekka Lähdetniemi, Jari Raitanen).

Kenties suurimman kiinnityksensä Dettmann teki valmennusportaassa, valitsemalla avukseen Suomen Mr. Koripallon, mormonilähetyssaarnaajana maahan pysyvästi 1950-luvun lopulla jääneen Robert Petersenin.

– Tunnustin jo alkajaisiksi olevani miesten maajoukkuetasolla kokematon. Päättelin, että minun on turha kävellä jokaiseen edessä olevaan kuoppaan, vaan parempi ottaa vierelle kaveri, joka osaisi varoittaa minua, kun olen horjahtamassa, Dettmann kertoo Petersenin valinnasta.

– Jokaisen on tietenkin kokeiltava omia rajojaan. Petersen ymmärsi sen kuuluvan prosessiin ja oli aina valmiina auttamaan, kun kompastelin matkallani. Virheiden tekemisen välttämättömyyteen en usko – välttämätöntä virhettä ei ole, on vain riittämättömiä yrityksiä.

Petersenin ja Dettmannin yhteistoimintaa katsoneet näkivät kaksikossa myös tiettyä sielujen samankaltaisuutta. Petersen oli ollut nuorempana räväkkä ja tunteellinen persoona, mutta rauhoittunut vanhetessaan. Dettmann vastaavasti tunnettiin saavuttamansa menestyksensä vastapainoksi suomalaisissa koripallopiireissä yhä edelleen ”kauhukakarana”, jonka kommunikaatio tuomarien kanssa oli jatkuvaa, eikä aina painokelpoista.

– En osaa omasta puolestani laittaa sitä oikeaan perspektiiviin, mutta jotain sympatiaa Petteri minua kohtaan koki, Dettmann miettii.

– Muistan, kuinka jo hyvin varhaisessa vaiheessa Petteri tuli toteamaan minulle tutulla amerikanaksentillaan: ”Samperi Dettmann, olet yllättävän kypsä johtaja ikäiseksesi!”

Aika jätti Robert Petersenistä vuonna 2003, mutta hänen perintönsä elää edelleen joka päivä suomalaisessa koripallovalmennustoiminnassa.

– Sen viiden vuoden ajan, kun istuin päivittäin Petterin kanssa pyöreän pöydän ympärillä, ja ihan yhtä lailla aina myöhemmin tavatessani häntä muissa yhteyksissä… hän ei koskaan lakannut puhumasta siitä, miten voimme varmistaa suomalaisen koripallon tulevaisuuden, mikä pelaajakoulutuksen merkitys on, ja miten sitä pitäisi kehittää, kertoo Dettmann.

– Vasta jälkikäteen olen oivaltanut Petersenin olleen ehdottoman oikeassa kaikessa, mistä hän puhui. Monet kyllä kuulivat Petersenin puhuvan, mutta vain harvat ymmärsivät.

EM-karsinnat 1993-1994: Suuryllätyksillä EM-kisoihin
Dettmannin komentama Suomi arvottiin kesällä 1993 samaan lohkoon Venäjän, Ukrainan ja Bosnia & Hertsegovinan kanssa karsimaan kahdesta paikasta Ateenan vuoden 1995 EM-kisoihin. Kotimaisissa koripallopiireissä kotivoitot Ukrainasta ja Bosniasta nähtiin nappisuorituksilla mahdollisiksi, mutta ensimmäisestä EM-kisapaikasta 18 vuoteen harva uskalsi edes unelmoida.

Vuosien 1993-94 EM-karsinnat olivat kuitenkin oma tuhkimotarinansa ja Dettmannin käyntikortti kansainvälisille koripalloparketeille. Suomi peittosi Klingan, Markkasen ja Pehkosen huippupelillä Venäjän karsintojen avauspelissä Helsingin Urheilutalolla, haki kymmenen pisteen voiton Ukrainasta Urheiluruudunkin dokumentoimassa vieraspelissään Nikolajevissa ja päätti karsintojen ensimmäisen vaiheen niukkaan voittoon Bosniasta. Vuoden päästä haettu kotivoitto Ukrainasta riitti Ateenan EM-kisapaikan varmistamiseksi.

– Niissä karsinnoissa loksahti monta asiaa kohdalleen. Aika monella pelaajalla oli tarve näyttää, että he ovat parempia, kuin minkä maineen he olivat siihen asti kantaneet. Vastaavasti minä sain heidät kerättyä yhteen joukkueeseen, ja ehkäpä osasin myös auttaa heitä purkamaan intohimoaan tekemiseen.

Nykyaikainen, koripalloileva Eurooppa ei ollut 1990-luvun puolivälin tienoilla vielä syntynytkään. Maajoukkueilla oli tapana tehdä toisilleen kiusaa pelaamalla maaottelunsa mahdollisimman hankalien kulkuyhteyksien päässä, matkustus- ja majoitusolosuhteet olivat alkeelliset. Seurajoukkueetkaan eivät aina suhtautuneet maajoukkueisiin niiden ansaitsemalla kunnioituksella.

– Pekka Markkanen pelasi tuolloin Espanjan kakkosliigaa, eikä Badalona tahtonut päästää häntä EM-karsintoihin. Pekka totesi lähtevänsä joka tapauksessa, ja matkusti Ukrainaan omin nokkinensa. Pekka olikin tärkeimpiä pelaajiamme, kun voitimme Ukrainan vieraissa, Dettmann muistelee.

– Nuo karsinnat opettivat ennen kaikkea sen, mikä merkitys on yhteisöllisyydellä, joukkuehengellä – brotherhoodilla, miten ikinä se suomennetaankaan. Vaikka Badalona oli Pekan lähdöstä käärmeissään, lopulta hekin ymmärsivät arvostaa valintaa, jonka Pekka teki oman koripalloperheensä puolesta ja historiansa tunnistaen. Ilman tätä yhteisöllisyyttä, tätä historiakäsitystä, ei joukkue voi menestyä.

EM-kisat 1995: Oivallus nykykoripallosta
Robert Petersen totesi kaukoviisaasti 1970-luvulla, kuinka joskus 2000-luvulla koripalloa pelaavat 210-senttiset hyperatleetit, jotka hyppäävät kuin korkeushyppääjät, juoksevat kuin pikajuoksijat ja osaavat pelata sujuvasti kolmea tai neljää pelipaikkaa. Dettmann joukkueineen vakuuttui tästä kehityssuunnasta kesällä 1995 Ateenan EM-kisoissa.

Vaikka Suomella oli koossa kiistatta kaikki parhaat pelaajansa sekä kaksi tulevaisuuden huippunimeä Hanno Möttölän ja Jyri Lehtosen muodossa, jäi joukkueen kohtaloksi ottaa ottelu toisensa jälkeen kuonoon paremmin valmistautuneilta, paremmin harjoittelevilta vastustajiltaan. Parhaimpien pelaajien taitotaso oli EM-kisatasolle riittävä, mutta kaikessa muussa oli vielä paljon tekemistä.

– Meillä ei ollut kokemusta sen tyyppisestä toiminnasta. EM-kisapelaaminen oli uutta niin valmentajille kuin pelaajillekin. Ateenan tuloksemme oli maksimitulos sillä osaamisella; ehkä olisimme voineet voittaa yhden pelin Turkkia vastaan, mutta muut joukkueet olivat paljon meitä parempia, eikä materiaalimme ollut riittävän syvää, Dettmann ynnää.

– Pelasimme ensimmäistä kertaa maailman huippuja vastaan, ja tasoero oli huima. Taisipa joku pelaajistamme käydä pyytämässä Toni Kukocilta nimmariakin. Ei tuollaisista lähtökohdista voi voittaa ottelua.

Ateenassa Suomen huiput pääsivät katselemaan ihastellen Toni Kukocin, Dino Radjan, Antoine Rigaudeaun ja Rimas Kurtinaitisin kaltaisia huippupelaajia.

Seuraava tavoite oli luoda olosuhteet kasvattaa sukupolvi koripalloilijoita, jotka pystyisivät haastamaan Kukocin, Radjan, Rigaudeaun ja Kurtinaitisin ja pelaamaan heidän kanssaan voitosta.

Saksan vuodet 1997-2003: Paljon enemmänkin kuin Dirk Nowitzki
Saksa vietti nykykoripallonsa kultaisia vuosia vuosituhannen taitteessa, jolloin joukkue eteni nelikymppinen Dettmann päävalmentajanaan vuoden 2001 EM-välieriin sekä juhli vuonna 2002 MM-pronssia Indianapolisissa.

Joukkueen kirkkaimpana tähtenä loisteli 213-senttinen, parikymppinen Dallas Mavericks -komeetta Dirk Nowitzki, jota on pidetty monella tapaa Saksan nykykoripallon keulakuvana, ja hyvästä syystä.

Dettmann tahtoo kuitenkin huomauttaa, että Saksan vuosien 1997-2003 koripallomaajoukkue oli enemmän kuin Dirk Nowitzki. Paljon enemmän.

– Paradoksaalista kyllä, pelasimme parasta joukkuekoripalloamme silloin, kun Dirk oli NBA:ssa, Dettmann naurahtaa.

– Meillä oli tasan kaksi tähtipelaajaa: Ademola Okulaja ja Patrick Femerling. Nowitzki kuului joukkueeseemme kesäisin. Muutoin joukkueemme oli täynnä Bundesliigan kärkijoukkueiden roolipelaajia, jotka pelasivat epäitsekkäästi ja oikein ja puolustivat antaumuksella. Menestyksemme syntyi koko joukkueen koheesiosta. Taskuun jäi pronssi, mutta elämään jäi paljon, paljon muutakin.

– Valmentamani maajoukkueen pelaajat ovat sittemmin päätyneet mm. Saksan maajoukkueen apuvalmentajiksi, Alba Berlinin ja Darussafakan urheilutoimenjohtajiksi sekä Bundesliiga-joukkueiden päävalmentajiksi. Ja kaikkien kanssa pidämme tasaisin väliajoin keskenämme yhteyttä. Kun Darussafaka tarjosi pelinrakentajalleni Mithat Demirelille urheilutoimenjohtajan paikkaa, ensi töikseen hän kysyi mielipidettäni. Se kertoo jotain siteestä, joka joukkuettamme yhdisti.

Saksa pelasi myös tavallaan nykyaikaisen susikoripallon prototyyppiä. Yhdessä tekemällä voi saavuttaa jotain, mikä on vielä paljon enemmän kuin osiensa summa.

– Saksan maajoukkue oli paitsi susikoriksen prototyyppi, myös uudenlaisen saksalaisen yhteiskunnan prototyyppi, Dettmann pohtii.

– Saksassa pelattiin jalkapallon MM-kisat 2006, ja niiden kisojen jälkeen Saksassa puhuttiin ”uudesta, monikulttuurisesta Saksasta” ja Saksan jalkapallomaajoukkueesta sen keulakuvana. Samaa tarinaa kirjoitettiin kuitenkin jo 2001-2002 koripallomaajoukkueessa. Virallista siitä tuli vasta, kun jalkapallo saavutti saman.

2004-07: Perusteet Susijengi-ilmiölle valetaan
Dettmannin pesti Saksan maajoukkueen peräsimessä päättyi Ruotsin EM-kisoihin 2003, jolloin Saksa jäi puolivälierien ulkopuolelle.

Viimeksi kuluneen kuuden vuoden aikana Suomen maajoukkue oli valahtanut EM-karsinnoista Euroopan B-divisioonaan. Koripalloliitto palkkasi Dettmannin miesten maajoukkueen päävalmentajaksi, mutta Dettmann tahtoi enemmän: hän tahtoi uudistaa koko järjestelmän juurta jaksain.

– Poismenneen Petteri Petersenin musiikki soi korvissani. Pitkät keskustelumme eivät olleet unohtuneet, Dettman hymyilee.

 

– Takaisin Suomeen tullessani esitin toiveen, että suurin kehityksen este ei tulisi olemaan oma organisaatio. Pahimmat kehityksen jarrut löytyvät aina läheltä, mikä on ihan luonnollista, koska ihmiset yrittävät suojella omaa asemaansa, eivätkä turvallisuudenhakuisuudessaan ole valmiit muutokseen.

Dettmann toi Suomeen Euroopan huipulle luotsaamastaan Saksasta opittuja toimintamalleja, joita hän sovelsi suomalaiseen ympäristöön. Miesten maajoukkueen oli oltava suomalaisen koripallon uuden nousun lippulaiva: parhaat pelaajat oli saatava mukaan, heidän oli pelattava kansainvälisillä ammattilaiskentillä, harjoiteltava paljon ja laadukkaasti, kunnioitettava omaa tekemistään ja ansaittava muiden kunnioitus.

– Lähtökohtaisesti aivan kaikki oli muutettava, mutta ensimmäiseksi asenteemme menestystä kohtaan. Meidän oli opeteltava uskomaan, että menestys on täysin mahdollinen, Dettmann jyrähtää.

– Koripallo on maailman harrastetuin palloilumuoto ja totesimme Suomen haluavan olla osa kansainvälistä, laajaa koripalloperhettä. Vuoteen 2004 mennessä laji oli Suomessa kääntynyt niin täydellisesti sisäänpäin, että kehityksen esteitä riitti purettavaksi moniksi vuosiksi.

Suomi oli vuonna 2004 kaukana niin kansainvälisestä kärjestä kuin eurooppalaisestakin kärjestä. Kilometrejä riitti, mutta päämäärätietoinen matkanteko alkoi.

– Täytyy ymmärtää, että perustaso tarvitsee kansainvälistä uskottavuutta ja kansainvälisellä tasolla kilpaileminen tarvitsee jatkuvuutta perustason tekemisen kautta. Molemmat hyötyvät toisistaan.

– Tämä on myös tullut näytettyä, kun koripallo mainittiin vuonna 2006 Suomessa ”kuolevien lajien” joukossa. Ennustus olisi voinut mennä oikeaan, jos olisimme jatkaneet Santeri Alkion politiikalla vielä vuosikymmenen. Nyt koripallo on kaikilla mittareilla nouseva laji.

Vaikka Dettmann korjaili rakenteita reippaalla otteella, muistuttaa hän kuitenkin perustotuudesta: pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan.

Mauro Berruton toiminta lentopallomaajoukkueessa on loistava esimerkki resurssien hyödyntämisestä. On vanhanaikaista ajatella, että toimintaa uudistaessa on syytä vaihtaa työntekijät. Sen sijaan on pistettävä omistautuneet ihmiset tekemään töitä entistä enemmän ja paremmin.

2009: Hanno Möttölän paluu välivuodelta
Suomi nousi Euroopan A-divisioonaan neljän vuoden yrittämisen jälkeen syyskuussa 2007 murskaamalla karsintafinaalissa Romanian. Kesällä 2008 Suomi otti puolestaan ensiaskeleitaan A-divisioonassa. Vakuuttavat voitot Unkarista ja yllätysvoitto sittemmin EM-hopeaa hakeneesta Serbiasta olivat maajoukkueen kesän kohokohtia, mutta yhtä usein joukkueen nuoruus ja kokemattomuus A-divisioonatasolla paistoi Energia Areenan piippuhyllyille asti.

Eräs suurimmista yksittäisistä tekijöistä Susijengin tulevassa menestyksessä oli syksyn 2008 ja alkukesän 2009 välinen episodi, jossa Hanno Möttölä ensiksi vetäytyi koripalloparketeilta ja yhden seurajoukkuekauden tutkiskelujen jälkeen palasi takaisin maajoukkueympyröihin.

– Hanno on loistava esimerkki pelaajasta, joka ymmärsi koripallon arvon itselleen vasta lopetettuaan uransa. Näinhän monelle käy. Sama pätee vaikkapa terveyteen; ei kukaan meistä osaa oikeasti arvostaa terveyttään, ennen kuin sen on menettänyt, Dettmann arvioi.

Möttölä oli yhdessä Teemu Rannikon kanssa ollut läpi 2000-luvun maajoukkueen ylivoimainen tutkapari, joka oli tehnyt taikojaan koripalloparketeilla niinäkin vuosina, kun maajoukkueen tulos oli laiha. Sapattivuotensa jälkeen Möttölästä tuli joukkueensa kiistaton henkinen johtaja.

– Hanno oivalsi, kuinka monenlaisia rooleja joukkueessa on. Hän oli vuosikaudet pelannut siinä roolissa, jossa hänen odotettiin tekevän 25 pistettä ja vetävän upeita donkkeja – mutta kun koripallo on paljon muutakin, jatkaa Dettmann.

Möttölän pelillinen rooli joukkueessa pysyi suurena vielä vuosikaudet, mutta pelaajat hänen ympärillään aina Tuukka Kotista Shawn Huffiin ja Kimmo Muurisesta Petteri Koposeen ja Gerald Lee Junioriin olivat kasvaneet harppauksin parin vuoden aikana. Kun Möttölän ei enää tarvinnut tehdä kentällä kaikkea, kasvoi hänen roolinsa pukukopissa, harjoituksissa ja leireillä valtavaksi.

– Tarinaan kuuluu olennaisesti se, että Hanno näyttelee edelleen yhtä merkittävimmistä rooleista suomalaisessa koripallossa, ja tuleekin näyttelemään uransa loppuun asti, Dettmann viitoittaa HBA-Märskyssä tulevaisuuden tähtiä koulivan Möttölän suuntaan.

2011: Karsinnat ja EM-kisakaste
Loukkaantumisista kärsineelle Suomen maajoukkueelle kesän 2010 EM-karsinnat olivat koettelemus, ja joukkue kykenikin kääntämään kymmenestä pelaamastaan ottelusta vain yhden voitokseen.

Karsintoja seuranneina viikkoina FIBA Eurooppa ilmoittikin yllättäen kasvattavansa tulevien EM-kisojen osallistujamäärän 16 maasta 24:aan, jolloin Suomellekin tarjoutui takaportti kisoihin. Kolmen maan – Suomi, Unkari, Portugali – jatkokarsinnoista kaksi maata selviäisi Liettuan EM-kisoihin, mutta jatkokarsinnat osoittautuivatkin siunaukseksi joukkueelle, jonka pelaajista vain yksi, Hanno Möttölä, oli kokenut EM-kisat aiemmin.

– Meillä oli tuohon asti harvemmin ollut kovinkaan hyvää karsintaonnea, ainakaan siitä näkökulmasta, että olisimme saaneet vastaamme helppoja vastustajia. Toisaalta arpaonnemme johdosta olimme aina saaneet mahdollisuuden pelata itseämme parempia joukkueita vastaan ja tulla takamatkalta ilman mielettömiä odotuksia.

Suomi kohtasi heti EM-jatkokarsinnan avausottelussa Obie Trotterin ja NBA-varatun Adam Hangan johtaman Unkarin joukkueen kotikentällä Szolnokissa ja onnistui kääntämään ottelun voitokseen Gerald Lee Juniorin viimeisen sekunnin korilla Petteri Koposen syötöstä. Kotikentällään Susijengi kohtasi puolestaan Portugalin, joka haki karsintamenestystä sääntöjen rajamailla operoivalla joukkuepuolustuksellaan.

Neljä äärimmäisten suurten paineiden alaisuudessa pelattua karsintaottelua täyttivät roolinsa erinomaisesti valmistamalla ”Susijengiä” siihen, mitä Liettuan EM-kisaestradeilla tulisi vastaan.

– Tällaiset karsinnat pelataan usein hyvin tiiviissä aikaikkunassa, jossa päivän kunto ja päivän tilanne voivat muuttaa asetelman täysin. Vaikkapa johonkin vatsatautiin ei voi valmistautua. Kesän 2011 EM-jatkokarsinnoissa meillä oli onni pelata terveellä joukkueella, Dettmann muistelee.

– Laskin, että jos pääsemme karsinnoista kisoihin, pelivalmiutemme kisoissa on hyvä. Pelaajat kasvoivat valtavasti sen kesän aikana. Ensiksi mentiin omalla työllä kisoihin, ja sitten saatiin kisoissa voittotili avattua ensimmäiseen kertaan 24 vuoteen.

Susijengi päihitti kisojen alkusarjassa Bosnian & Hertsegovinan sekä Montenegron ja jatkosarjassa Georgian. Susijengi päätyi EM-kisoissa yhdeksännelle sijalle.

2013: ”Koperin ihme”
Suomalainen urheiluväki alkoi uskoa Suomi-koriksen kehitykseen viimeistään syyskuussa 2013, jolloin oman EM-karsintalohkonsa kakkoseksi sijoittunut Susijengi pelasi Slovenian EM-kisoissa Koperin alkulohkossa.

Susijengi kukisti heti kisojen avausottelussa hallitsevan MM-hopeamitalisti Turkin ja peittosi seuraavana päivänä toisen puoliajan erinomaisen joukkuepuolustuksensa turvin Ruotsin. Paikalle saapunut 2,500-päinen suomalaisfanien lauma ymmärsi, että jotain suurta oli tulossa -ja niin ymmärsi joukkuekin.

– Ensimmäinen pelimme oli todella vakuuttava. Turkin voitettuamme kävelimme (apuvalmentajien) Pekka Salmisen, Jukka Toijalan ja Lassi Tuovin kanssa Koperin rantabulevardille ja totesin, että tätä turnausta on turha lähteä pelaamaan, jos ei tavoittele jatkopaikkaa Ljubljanassa.

Turnauksen kolmannessa ottelussaan Italian puolustus osoittautui Susijengille liian kovaksi palaksi selvittää. Neljännessä pelissään olympiapronssimitalisti Venäjää vastaan Susijengi pelasi raskaalla jalalla ennen kuin Shawn Huff herätti omansa. Hanno Möttölän, Gerald Lee Juniorin ja Sasu Salinin urotekojen siivittämä Suomi löylytti Venäjän toisella jatkoajalla ja järjesti suurimman yllätyksensä myllyttämällä alkulohkonsa päätöspelissä Kreikkaa.

– Väsymys on niin suhteellinen käsite. Meillä oli Venäjää vastaan aika raskaat jalat, mutta voiton jälkeen tuntui siltä, että olisimme voineet pelata seuraavan matsin vaikka heti, Dettmann muistelee.

– Ei se mikään ihme ollut, että pelasimme Venäjän voitettuamme kisojen parhaan ottelumme viidentenä kisapäivänä. Ihan yhtä väsyneitä kaikki muutkin joukkueet ovat siinä vaiheessa. Noissa matseissa suomalaisen sisun määrä mitattiin.

Ljubljanan jatkopeleissä Kroatia ja Espanja päihittivät Susijengin perättäisinä päivinä haudaten suomalaisten haaveet pääsystä kahdeksan parhaan joukkoon, mutta Susijengi järjesti vielä kisojen viimeisenä päivänä näytöksen mykistämällä 12,000-päisen Stozice Arenan kotiyleisön hakemalla 16 pisteen voiton Sloveniasta.

– Tulee myös muistaa, että pelasimme turnauskaavion vaikeammalla puolella ja neljän voiton alkusarjasaldosta huolimatta jouduimme pelaamaan Kroatiaa ja Espanjaa vastaan. Toisella puolella kaaviota vastaan olisi tullut Belgiaa, Latviaa ja Ukrainaa, Dettmann muistuttaa.

– Sekin verotti iskukykyämme, että Hanno Möttölä ja Teemu Rannikko loukkaantuivat alkusarjan viimeisissä otteluissa. Jos olisimmekin olleet toisella puolella turnauskaaviota ja Teemu ja Hanno olisivat pysyneet terveinä… kuka tietää, mitä olisi tapahtunut.

2014: MM-huumaa Bilbaossa
Susijengi ja Susijengin fanit nousivat kansainvälisen urheilun kentällä käsitteeksi syyskuussa 2014, jolloin villin kortin saanut Suomi pelasi MM-kisoissa ensimmäistä kertaa historiansa aikana. Kisanäyttämönä oli Espanjan pohjoisen Baskimaan suurkaupunki Bilbao.

Susijengi sai kisa-avauksessaan kyytiä Yhdysvalloilta ja pelasi sen jälkeen tasaiset ottelut Ukrainaa, Dominikaanista Tasavaltaa, Turkkia ja Uutta-Seelantia vastaan, joista se onnistui kääntämään yhden voitokseen. Kenties vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, mitä tapahtui kentän ulkopuolella. Kymmenen tuhatta suomalaista kannattajaa matkusti viikoksi Bilbaoon kannustamaan omiaan MM-kisanäyttämöllä.

– En uskonut siihen, kun keskusteluja käytiin. Uskoin, että Bilbaoon ehkä matkustaa 3,000 fania, mutta 10,000? naureskelee Dettmann.

– Sittemmin näin jossain yhteydessä laskelmia, joiden mukaan 10,000 suomalaisturistia toi Bilbaoon 14 miljoonaa euroa kahdeksassa päivässä. Samaan aikaan Helsinkiin lobattiin Guggenheim-museota sillä perusteella, että se toisi kaupunkiin 25 miljoonaa matkailueuroa vuodessa. Tämä vain osoittaa, kuinka huonosti Suomessa on onnistuttu markkinoimaan urheilua taloudellisena ja kulttuurisena sektorina.

Kukaan paikalla ollut ei voi unohtaa hetkeä, jossa kymmentuhatpäinen suomalaisyleisö laulaa Maamme-laulua ennen Suomen ja USA:n välistä MM-kisojen avausottelua. Tuolla hetkellä Dettmannkin saattoi herkistyen todeta, että hänen pitkäjänteinen rakennustyönsä oli saavuttanut pysyvän sillanpääaseman.

– Ehkä viimeistään MM-kisoissa ne ihmiset, jotka eivät välttämättä niin naamastani tykkää, ymmärsivät, että hankkeessani kyse ei ole koskaan ollut minun parhaastani, vaan koripallon parhaasta, päävalmentaja arvioi.

– Missään nimessä suomalainen maajoukkuekoripallo ei ole vieläkään ”valmis”, vaan meillä on vielä paljon työtä tehtävänämme. Meillä on nyt kuitenkin kasvamassa sukupolvi, joka muistaa Susijengin Koperista ja Bilbaosta ja Montpellieristä, ja joka voi pelata voitosta Liettuan tai Serbian tai Ranskan kanssa samalla kentällä.

Vaikka matkan varrelle on mahtunut kaikkien ilon ja menestyksen hetkien vastapainoksi vastatuulta ja vastoinkäymisiäkin, suomalaisen koripallon menestystarina on ollut viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana nousujohteinen. Monet takaiskutkin ovat pidemmällä aikajänteellä vain vahvistaneet.

– Elämän aikana idealismi tietysti karisee, mutta tärkeintä on se, ettei anna kyynisyydelle valtaa. Jos kyynisyydelle antaa vallan, silloin maailma on menetetty.

Lähde: Koripalloliiton tiedote


Nikotiininuuskat kotiovellesi edullisesti ja helposti

  • Tilaa laillisesti netistä suoraan kotiovellesi.
  • Suomalaisesta verkkokaupasta kaikki suositut tuotteet.
  • Edullisesti lyhyellä toimitusajalla.